Sateenkaaren eri päädyissä – miksi transseksityöntekijä Satu ei tunne Pridea omakseen
Satu on pääkaupunkiseudulla asuva transsukupuolinen seksityöntekijä, joka on kustantanut sukupuolenkorjausprosessinsa seksityöllä. Satu tuo Pro-tukipisteelle kirjoittamassa blogikirjoituksessa esiin Pride-liikkeen historian, johon kuuluu erottamattomasti transseksityöntekijöiden kapina. Yhdysvaltojen Stonewallin mellakoista, joista Pride syntyi, on tänä vuonna 50 vuotta. Sadun mielestä pride-väen olisi tänä päivänä katsottava historiaan, jotta se voisi taas löytää itsensä.
- Satu, miksi kirjoitit blogin pride-likkeen historiasta?
”Huolimatta siitä, että Stonewallin mellakat tapahtuivat eri vuosikymmenellä ja eri maassa, antavat kapinan keskiössä olleiden transseksityöntekijöiden tarinat minulle henkistä voimaa. Ne ihmiset menivät 1960-luvulla kiven läpi. Kun siihen vertaa, tuntuu, että kaikista vaikeuksista huolimatta olen päässyt kuitenkin helpolla.
Synnyin 1970-luvulla, jolloin sukupuolenkorjausprosessi oli todella hankalaa verrattuna nykyiseen. Vielä 70- ja 80- ja jopa 90-luvulla oli globaalisesti katsoen seksityön tekeminen monille ainut tapa saada prosessi tehtyä ja maksettua. Olen siksi itse kuvannut sukupuolenkorjausprosessiani retroprosessiksi. Se tarkoittaa, että olen valinnut saman tien kuin monet transsukupuoliset minua ennen: olen tehnyt seksityötä kaksi vuotta ja maksanut sillä itse koko korjausprosessini.
Vuonna 2013, samana vuonna, kun tasa-arvoisen avioliittolain puolesta kampanjoitiin, kävin ensi kertaa Meilahdessa. Siellä sijaitsee sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka, eli niin sanottu transpoli. Halusin aloittaa korjausprosessin julkisessa terveydenhuollossa. Ensitapaamisella naislääkäri pyrki selvittämään sukupuoli-identiteettiäni kysymällä, leivonko pullaa ja onko minulla seksikkäät alusvaatteet päällä. Halusin säilyttää omanarvontunteeni, enkä suostunut vastailemaan tällaisiin kysymyksiin. Kävin prosessini läpi ulkomailla, ja siellä kohtelu oli paljon asiallisempaa kuin Suomessa. Sain hankittua kaiken tarvitsemani kahdesta maanosasta ja neljästä maasta. Haluaisin vastata tälle lääkärille, että silloin ei muuten ollut, mutta nykyisessä työssäni käytän useinkin seksikkäitä alusvaatteita.”
- Mikä transseksityöntekijöiden asema on seksityöntekijöiden joukossa?
”Transsukupuoliset seksityöntekijät kohtaavat vaarallisen tuntuisia tilanteita työssään. Muiden on joskus vaikea ymmärtää, minkälaista tämä turvattomuus on. On esimerkiksi tapauksia, joissa asiakas ei ole jostain syystä ymmärtänyt ilmoituksen perusteella, että kyseessä on transseksityöntekijä, ja tämä selviää asiakkaalle vasta paikan päällä. Nämä ovat sellaisia tilanteita, joissa voi käydä huonosti. Minullekin on sattunut sellaista. Olen yhtäkkiä huomannut, että asiakas ei selvästi ole ihan tilanteen tasalla. On tietysti mairittelevaa, että minut nähdään naisena, mutta samalla se voi olla vaarallista.
Toisenlainen turvattomuus liittyy vihan lietsomiseen. Kun Päivi Räsänen twiittaa meistä häpeällisinä ja syntisinä, voi sen lukea joku, jolla on häiriintynyt mieli ja joka on valmis väkivaltaan. Se on pelottavaa.”
- Aiotko jatkaa seksityötä nyt kun olet saavuttanut tavoitteesi ja saanut sukupuolenkorjausprosessisi itse maksetuksi?
”Tämän vuoden lopussa korjausprosessini on tosiaan kokonaan maksettu. Luulen, että kuitenkin jatkan. Ajattelen, että tämä on huonoista vaihtoehdoista paras. Siviilityöni meni aikoinaan alta transsukupuolisuuden vuoksi, eikä minulla ole enää mielenkiintoa työskennellä täyspäiväisesti ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksyneet minua silloin ennen.
Tietyssä mielessä tykkäänkin tästä työstä. Ehkä minusta on tullut vähän ylpeäkin. Ainakin seksityö on vaikuttanut positiivisesti minäkuvaani. Kehut vaikuttavat: on ihanaa kuulla, kuinka olen seksikäs ja hyvännäköinen, ja siitä annetaan vielä rahaakin. Transsukupuolisilla on usein pulmia kehokuvan kanssa, mutta minun kehokuvani on tällä hetkellä seksityön ansiosta myönteinen.
Välillä teen toki keikkatöinä myös muuta kuin seksityötä. Olen todennut, että oman mielenterveyden kannalta on hyvä tehdä jotain muutakin. Yhtenä syksynä tein vain seksityötä – makailin kotona sohvalla, katsoin Netflixiä ja otin vastaan pokia. Se ei ollut pidemmän päälle hyväksi minulle.”
- Ensi viikolla on pride-viikko. Mitä ajattelet siitä, minkälainen pride nykyään on?
”En tunne prideihin oikein mitään yhteyttä. Tuntuu, että se ei ole minunlaisia varten. Pride on karnevaali, ja vaikuttaa että se on lähestulkoon ihan sama, kuka siellä marssii.
Pride lähti siitä, että Stonewallissa ei suostuttu alistumaan syrjintään ja poliisiväkivaltaan. Stonewallin kapinan keskeisimpiin hahmoihin kuului kaksi transsukupuolista henkilöä, Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera. Heistä toisella oli mielenterveysongelmia ja toisella alkoholiongelma ja molemmat myivät seksiä. Nämä ovat kaikki poissulkukriteerejä transpolilla. Pride-liikeen perustajat siis tuskin olisivat saaneet tarvitsemiaan hoitoja nykyiseltä transpolilta. Ja kuitenkin transpoli marssi muutama vuosi sitten prideilla. Se tuntuu ristiriitaiselta.
Toinen kritiikille altis asia on priden sponsorit. Esimerkiksi Lidliä syytetään Helsingin Sanomien mukaan ihmisoikeusloukkauksista Myanmarissa. Ei se voi olla niin, että voi rikkoa ihmisoikeuksia kolmansissa maissa ja sponsoroida niitä täällä. Minusta voisi vähän katsoa, että ketä prideille päästetään rahasäkkien kanssa.
Kolmanneksi tuntuu väärältä, että organisaatiot, jotka eivät täysin hyväksy vähemmistöjä tai aja heidän asiaansa, marssivat prideilla. Olen tässä itse asiassa samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa, vaikken jaakaan hänen vihamielisyyttään. Kirkko organisaationa ei hyväksy sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Olisi tärkeää, että organisaatiot todella itse ajaisivat meidän asemaamme omassa toiminnassaan, ennen kuin ne tulevat esiintymään prideille.
Jos Stonewallin historiaa vertaa tähän päivään niin tuntuu, että ollaan sateenkaaren eri päädyissä. Stonewallin mellakoissa oli transsukupuolisia, lesboja, homoja, kodittomia nuoria ja seksityöntekijöitä. Ne, jotka tänä päivänä ovat marginaalissa, eivät enää tunnu mahtuvan prideille.
Olisi hyvä, jos prideilla olisi pelkän juhlimisen sijaan suunta. Sitä tarvittaisiin kipeästi, sillä maailma on muuttunut viime vuosina rajusti konservatiivisemmaksi. Näyttää siltä, että liberaali maailma kuoli viimeistään talousmarkkinoiden syöksykierteisiin. Elän vielä ehkä 30-40 vuotta, ja pelkään, että mitään sateenkaariliikettä ei enää loppuvuosinani ole tätä menoa olemassakaan. Mutta toisaalta, ehkä sillä ei enää sitten mummona ole niin väliä.”
Lue Sadun kirjoittama blogikirjoitus Pride-liikeen historiasta täältä!